Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Merinan tarinoita alkuperäisinä versioina. Pahoittelen järjestystä, mutta suntuubissa ei ole mahdollista muuttaa tekstin järjestystä mikä on sääli :(

Lue Merinan tarinoita raapaleina tästä linkistä.

Luku 4 - Pahimman pelon kohtaaminen
04.03.2016 18:35 | Merina

Vaaratilanne
Sydän takoi hullunlailla rinnassani, tuntui, että se voisi hetkenä minä hyvänsä karata sieltä ulos. Siinä minä vain istuin, satuloidun sinisuomuisen lohikäärmeen selässä ja pelkäsin tulevaa. Olet hullu, tajuatko, hullu! Mieleni huusi minulle. Tiesin sen varsin hyvin itsekin, mutta silti minä yhä vain istuin siinä, ruskealla nahkaisella satulalla, peläten pahinta mitä voisi tapahtua. Tapatat vielä itsesi! Yritin vaientaa järjenääneni, en voisi perääntyä nyt, tehty mikä tehty. Perääntyminen olisi vain pelkureille, mitä en missään nimessä halunnut olla. Ennemmin kuolisin kuin perääntyisin. Vain nössöt eivät uskalla tehdä asioita jotka pelkäävät.
((Oletko valmis?)) Junnu kysyi katsoen minua leikkisän näköisellä ilmeellä. Nielaisin ja nyökkäsin hermostuneena, vaikken kyllä ollutkaan aivan varma. Tuskin olisin koskaan valmis.
Junnu kyykistyi kissan tavoin matalaksi, saatoin kuvitella miten sen pupillit laajenivat innostuksesta. Kuulin sen kiivaan hengityksen. Olin jäätynyt paikoilleni pelosta kankeana. Hädintuskin pystyin edes hengittää, hengitykseni oli vain epämääräistä pihinää.
Tunsin miten Junnun lihakset jännittyivät, valmistautuen loikkaan. Olin kauhuissani. Ja sitten se hetki jota olin niin kovasti pelännyt viimein tapahtui; Junnu loikkasi. Se kiisi useiden metrien korkeuteen, ja alkoi lyödä ilmaa raivoisasti siivillään, minun puristaessani remmiä rystyset valkoisina.
Lensimme ensiksi viiden metrin korkeuteen, sitten kymmenen, sitten kahdenkymmenen... Maan jäädessä kauas allemme. Olimme jo ajat sitten ohittaneet puiden latvat, ja olimme nyt niin korkealla että kaikki näytti täältä katsottuna kovin pieneltä. Aivan kuin olisi tarkastellut jonkinsortin pienoismallia. Talotkin olivat tulitikkuaskin kokoisia, ja joet kuin sinisinä kiemurtelevia nauhoja.
Minua huimasi, tuntui että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. En todellakaan voinut hyvin, minä kun pelkään korkeita paikkoja kuollakseni. Katsoessani maahan, näkökenttäni heilui uhkaavasti, jolloin käänsin katseeni pois maankamarasta ja keskityin katsomaan tiukasti eteeni.
Taivas oli lemmikinsininen, niin kovin kauniin värinen. Muutamat pilvet leijailivat rauhallisina paikoillaan. Saatoin tuntea tuulenvireen joka heilutteli kevyesti hiuksiani. Täällä oli niin hiljaista ja rauhallista. Taivaalla ei ollut ketään muuta meidän lisäksemme. Oli täysin autiota.
Olin rauhoittunut vähäsen, enkä pelännyt putoamista enää kuollakseni. Mieleni valtasi tyhjyys, olin yhtä taivaan ja pilvien kanssa, sulauduin Junnuun. Pystyin tuntemaan sen sydämenlyönnit, ja aistimaan sen innostuksen.
((Eikös olekin mahtavaa?)) Junnu kysyi ja kääntyi katsomaan minua jäänsinisillä silmillään. Ne olivat niin kauniit, kuin olisi jäähilettä katsonut, pystyin melkein tuntemaan niiden jäisen kylmyyden, mutta silti hohkaavan lämmön niiden takana.
Minun oli pakko myöntää, että tämä oli kyllä mahtavaa. Kun olin päässyt alun pelosta eroon, huomasin miten mukavaa se oli, ja ettei sitä tarvinnut pelätä.
Olimme nyt niin korkealla, että pilvet olivat jääneet allemme. Lensimme hetken korkealla, mutta siellä oli niin kylmä ja minulta alkoi happi loppumaan, joten sukelsimme alas yhtä pilveä kohti, ja kuroti kädelläni sitä kohti. Pilvi oli kostean tuntuinen, yritin ottaa palasen sitä mukaani, mutta kun aukaisin nyrkkini niin huomasin että siellä oli vain vesipisaroita.
Sukelsimme toisen pilven sisään, ja tulimme sieltä läpimärkinä ulos, naurunremakan säestämänä. Junnun nauru oli kummallinen, en oikein tiedä miten kuvailisin sitä. Se oli sellainen jännä, matala ja soinnikas. Se kuulosti aivan kuin joltakin laululta.
Olimme lentäneet jo jonkinaikaa tasaista lentoa, välillä pilvien alapuolella, välillä yläpuolella niin että näimme tähdet, kun tapahtui jotain kamalaa; minä putosin. Aika hidastui silloin, Junnu oli temppuillut ja teki juuri silloin volttia, kun otteeni lipesi. Putosin hiukset hulmuten, selkä edellä alaspäin. Kauhu valtasi minut, sydämeni lakkasi lyömästä. Kuulin Junnun hätääntyneen karjunnan. Olin niin järkyttynyt, että lakkasin olemasta läsnä siinä hetkessä. Tunsin miten putosin, mutta jotenkin... oloni oli sellainen, kuin olisin muukalainen omassa kehossani. Kuin katsoisin maailmaa ulkopuolisen silmin.
Olin jo varma, että tämä olisi tässä, että minä kuolisin. Olin jo ehtinyt sulkea silmäni, kun tunsin, miten joku tai jokin tarttui minua paidasta. Irvistin kivusta terävien kynsien viiltäessä ihoani.
Avasin silmäni, ja huomasin Junnun kannattelevan minua takajaloillaan. Mieleni valtasi huojennus, kun tajusin, etten sittenkään kuolisi.
Junnu katsoi minua pelästyneenä, sen silmät olivat vähintäänkin lautasen kokoiset.
((Oletko kunnossa?)) hän kysyi. Voin hieman pahoin, mutta nyökkäsin silti.
"Haluan vain mahdollisimman pian pois."
Junnu liisi varovaisesti siivet levällään maahan, ja jäi leijumaan muutaman metrin korkeuteen, niin että saatoin hypätä alas.
Maahan päästyäni olin niin onnellinen, että olisin voinut suudella maata silkasta ilosta. Vankka maa jalkojeni alla tuntui hyvältä sen ilmassa olemisen jälkeen. Olin niin kiitollinen siitä että olin vielä elossa. Olisi ollut kamalaa kuolla sillä tavoin.
((Anteeksi. Ei olisi pitänyt temppuilla sillä tavoin)), Junnu sanoi arasti ja oli niin häpeissään, ettei edes katsonut minua silmiin. Tunsin sääliä häntä kohtaan.
"Hei, ei se mitään, ei se sinun vikasi ollut. Ensikerralla sitten rauhallisemmin, jookosta?Sanoin ja laskin käteni Junnun päähän rauhoittaakseni häntä. Hän oli varmaan vieläkin järkyttyneempi kuin mitä minä.
Junnu nyökkäsi vaitonaisena. ((Haluatko että saatan sinut kotiin?))
"Kyllä se käy, kunhan ei lennetä. Olen saanut lentämisestä juuri nyt tarpeekseni", sanoin ja katsoin Junnua, jolloin katseemme kohtasivat. Spontaanisti, kuin yhteisestä sopimuksesta puhkesimme nauruun, eikä siitä meinannut tulla loppua. Lopulta nauroimme vedet silmissä niin, että hädintuskin saimme edes henkeä.

 

***

Olimme kävelleet yhtä matkaa kylälle, ja jäimme seisomaan kohtaan, jossa tiemme erkanivat. Minä kun asuin erisuunassa kuin mitä talli, jossa Junnu yleensä oleskeli. Sanoimme hyvät yöt ja lähdimme sitten kumpanenkin omiin suuntiimme. Kävelin iltahämärässä katulyhtyjen loisteessa, uppoutuen ajatuksiini. Kaikki oli värjäytynyt lämpimän keltaiseksi, vastapainoksi viileälle ilmalle ja kylmänsiniselle taivaalle. Merenrantamökkiini päästyäni olin iloinen päästyäni sisään lämpimään, suljin ja siten jätin kaiken sen illan kylmyyden oven taakse. Keitin itselleni vielä kupposen minttuteetä, ja menin sitten sänkyyni nukkumaan. 

Sydän takoi hullunlailla rinnassani, tuntui, että se voisi hetkenä minä hyvänsä karata sieltä ulos. Siinä minä vain istuin, satuloidun sinisuomuisen lohikäärmeen selässä ja pelkäsin tulevaa. Olet hullu, tajuatko, hullu! Mieleni huusi minulle. Tiesin sen varsin hyvin itsekin, mutta silti minä yhä vain istuin siinä, ruskealla nahkaisella satulalla, peläten pahinta mitä voisi tapahtua. Tapatat vielä itsesi! Yritin vaientaa järjenääneni, en voisi perääntyä nyt, tehty mikä tehty. Perääntyminen olisi vain pelkureille, mitä en missään nimessä halunnut olla. Ennemmin kuolisin kuin perääntyisin. Vain nössöt eivät uskalla tehdä asioita jotka pelkäävät.
((Oletko valmis?)) Junnu kysyi katsoen minua leikkisän näköisellä ilmeellä. Nielaisin ja nyökkäsin hermostuneena, vaikken kyllä ollutkaan aivan varma. Tuskin olisin koskaan valmis.
Junnu kyykistyi kissan tavoin matalaksi, saatoin kuvitella miten sen pupillit laajenivat innostuksesta. Kuulin sen kiivaan hengityksen. Olin jäätynyt paikoilleni pelosta kankeana. Hädintuskin pystyin edes hengittää, hengitykseni oli vain epämääräistä pihinää.
Tunsin miten Junnun lihakset jännittyivät, valmistautuen loikkaan. Olin kauhuissani. Ja sitten se hetki jota olin niin kovasti pelännyt viimein tapahtui; Junnu loikkasi. Se kiisi useiden metrien korkeuteen, ja alkoi lyödä ilmaa raivoisasti siivillään, minun puristaessani remmiä rystyset valkoisina.
Lensimme ensiksi viiden metrin korkeuteen, sitten kymmenen, sitten kahdenkymmenen... Maan jäädessä kauas allemme. Olimme jo ajat sitten ohittaneet puiden latvat, ja olimme nyt niin korkealla että kaikki näytti täältä katsottuna kovin pieneltä. Aivan kuin olisi tarkastellut jonkinsortin pienoismallia. Talotkin olivat tulitikkuaskin kokoisia, ja joet kuin sinisinä kiemurtelevia nauhoja.
Minua huimasi, tuntui että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. En todellakaan voinut hyvin, minä kun pelkään korkeita paikkoja kuollakseni. Katsoessani maahan, näkökenttäni heilui uhkaavasti, jolloin käänsin katseeni pois maankamarasta ja keskityin katsomaan tiukasti eteeni.
Taivas oli lemmikinsininen, niin kovin kauniin värinen. Muutamat pilvet leijailivat rauhallisina paikoillaan. Saatoin tuntea tuulenvireen joka heilutteli kevyesti hiuksiani. Täällä oli niin hiljaista ja rauhallista. Taivaalla ei ollut ketään muuta meidän lisäksemme. Oli täysin autiota.
Olin rauhoittunut vähäsen, enkä pelännyt putoamista enää kuollakseni. Mieleni valtasi tyhjyys, olin yhtä taivaan ja pilvien kanssa, sulauduin Junnuun. Pystyin tuntemaan sen sydämenlyönnit, ja aistimaan sen innostuksen.
((Eikös olekin mahtavaa?)) Junnu kysyi ja kääntyi katsomaan minua jäänsinisillä silmillään. Ne olivat niin kauniit, kuin olisi jäähilettä katsonut, pystyin melkein tuntemaan niiden jäisen kylmyyden, mutta silti hohkaavan lämmön niiden takana.
Minun oli pakko myöntää, että tämä oli kyllä mahtavaa. Kun olin päässyt alun pelosta eroon, huomasin miten mukavaa se oli, ja ettei sitä tarvinnut pelätä.
Olimme nyt niin korkealla, että pilvet olivat jääneet allemme. Lensimme hetken korkealla, mutta siellä oli niin kylmä ja minulta alkoi happi loppumaan, joten sukelsimme alas yhtä pilveä kohti, ja kuroti kädelläni sitä kohti. Pilvi oli kostean tuntuinen, yritin ottaa palasen sitä mukaani, mutta kun aukaisin nyrkkini niin huomasin että siellä oli vain vesipisaroita.
Sukelsimme toisen pilven sisään, ja tulimme sieltä läpimärkinä ulos, naurunremakan säestämänä. Junnun nauru oli kummallinen, en oikein tiedä miten kuvailisin sitä. Se oli sellainen jännä, matala ja soinnikas. Se kuulosti aivan kuin joltakin laululta.
Olimme lentäneet jo jonkinaikaa tasaista lentoa, välillä pilvien alapuolella, välillä yläpuolella niin että näimme tähdet, kun tapahtui jotain kamalaa; minä putosin. Aika hidastui silloin, Junnu oli temppuillut ja teki juuri silloin volttia, kun otteeni lipesi. Putosin hiukset hulmuten, selkä edellä alaspäin. Kauhu valtasi minut, sydämeni lakkasi lyömästä. Kuulin Junnun hätääntyneen karjunnan. Olin niin järkyttynyt, että lakkasin olemasta läsnä siinä hetkessä. Tunsin miten putosin, mutta jotenkin... oloni oli sellainen, kuin olisin muukalainen omassa kehossani. Kuin katsoisin maailmaa ulkopuolisen silmin.
Olin jo varma, että tämä olisi tässä, että minä kuolisin. Olin jo ehtinyt sulkea silmäni, kun tunsin, miten joku tai jokin tarttui minua paidasta. Irvistin kivusta terävien kynsien viiltäessä ihoani.
Avasin silmäni, ja huomasin Junnun kannattelevan minua takajaloillaan. Mieleni valtasi huojennus, kun tajusin, etten sittenkään kuolisi.
Junnu katsoi minua pelästyneenä, sen silmät olivat vähintäänkin lautasen kokoiset.
((Oletko kunnossa?)) hän kysyi. Voin hieman pahoin, mutta nyökkäsin silti.
"Haluan vain mahdollisimman pian pois."
Junnu liisi varovaisesti siivet levällään maahan, ja jäi leijumaan muutaman metrin korkeuteen, niin että saatoin hypätä alas.
Maahan päästyäni olin niin onnellinen, että olisin voinut suudella maata silkasta ilosta. Vankka maa jalkojeni alla tuntui hyvältä sen ilmassa olemisen jälkeen. Olin niin kiitollinen siitä että olin vielä elossa. Olisi ollut kamalaa kuolla sillä tavoin.
((Anteeksi. Ei olisi pitänyt temppuilla sillä tavoin)), Junnu sanoi arasti ja oli niin häpeissään, ettei edes katsonut minua silmiin. Tunsin sääliä häntä kohtaan.
"Hei, ei se mitään, ei se sinun vikasi ollut. Ensikerralla sitten rauhallisemmin, jookosta?Sanoin ja laskin käteni Junnun päähän rauhoittaakseni häntä. Hän oli varmaan vieläkin järkyttyneempi kuin mitä minä.
Junnu nyökkäsi vaitonaisena. ((Haluatko että saatan sinut kotiin?))
"Kyllä se käy, kunhan ei lennetä. Olen saanut lentämisestä juuri nyt tarpeekseni", sanoin ja katsoin Junnua, jolloin katseemme kohtasivat. Spontaanisti, kuin yhteisestä sopimuksesta puhkesimme nauruun, eikä siitä meinannut tulla loppua. Lopulta nauroimme vedet silmissä niin, että hädintuskin saimme edes henkeä.

 

***

Olimme kävelleet yhtä matkaa kylälle, ja jäimme seisomaan kohtaan, jossa tiemme erkanivat. Minä kun asuin erisuunassa kuin mitä talli, jossa Junnu yleensä oleskeli. Sanoimme hyvät yöt ja lähdimme sitten kumpanenkin omiin suuntiimme. Kävelin iltahämärässä katulyhtyjen loisteessa, uppoutuen ajatuksiini. Kaikki oli värjäytynyt lämpimän keltaiseksi, vastapainoksi viileälle ilmalle ja kylmänsiniselle taivaalle. Merenrantamökkiini päästyäni olin iloinen päästyäni sisään lämpimään, suljin ja siten jätin kaiken sen illan kylmyyden oven taakse. Keitin itselleni vielä kupposen minttuteetä, ja menin sitten sänkyyni nukkumaan. 


( Päivitetty: 04.03.2016 18:40 )

 - Merina | Kommentoi



Luku 3 - uusi talo ja ystävä
05.01.2016 21:08 | Merina

hoidellaan asioita

Olin aivan pökerryksissä. Avasin silmäni, vaikka luomeni tuntuivat painavan ainakin tonnin. Huomasin makaavani jonkin päällä, ja katsahtaessani alas maahan naamani valahti kalpeaksi: olin arviolta monien kymmenien metrien korkeudessa.
Päätäni alkoi huimata, ja suustani pääsi tahaton kirkaisu. Minä kun kammoan korkeita paikkoja kuollakseni, kärsin jonkinasteisesta akrofobiasta (korkeidenpaikkojenpelosta)
"Päästä minut pois!" Huusin hysteerisenä, ääneni hädintuskin edes kantautui sen kaiken siipien läpsynnän yli. Siipien läpsynnän? Hetkinen nyt.
Katsahdin ensimmäistä kertaa kunnolla sitä olentoa jonka selässä olin ja huomasin sen olevan sinisuomuinen lohikäärme. Leukani olisi varmasti loksahtanut auki, jollen olisi nähnyt jo tänään kaikenlaista.
((Kappas, olet näköjään jo herännyt)), lohikäärme sanoi ja kaarsi kaulaansa niin että sen pää oli nyt minua päin, se katsoi minua jäisen sinisillä silmillään, jotka toivat mieleeni jäähileen. Olisin voinut jäädä tuijottamaan niitä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, niin kauniit ne olivat, mutta lohikäärmeen jokin rykähdyksen tapainen äännähdys sai minut havahtumaan.
"Ai joo, tuota, niin olen. Voisitko olla niin kiltti ja laskea minut alas?", kysyin lisäten vielä:  "en meinaan pidä korkeista paikoista."
((Ai, olisit heti sanonut)) Lohikäärme sanoi ja virnisti paljastaen terävän hammasrivistönsä. Yhtäkkiä se lopetti lentämisen, laittoi siivet suppuun ja aloitti hurjan syöksyn kohti maanpintaa, minun kiljuessani henkeni edestä.

Juuri ennen maanpintaa olento suoristi äkisti siipensä, ojensi takajalkansa ja laskeutui kevyesti tömähtäen maanpinnalle, minun jäädessä haukkomaan henkeäni. Sain melkein sydänkohtauksen.
((No, pitikö arvon neiti matkasta?)) Lohikäärme kysyi leveän virnistyksen kera, silmät leikkisästi säihkyen. Tyydyin tuhahtamaan ja laskeutumaan varovasti lohikäärmeen selästä, mikä oli aika helppoa sillä se oli melko pieni, varmaankin nuorehko yksilö, minkä hänen käytöksensäkin antoi ymmärtää.
((Green Hornet Junior, tuttaville Junnu)), Junnu esitteli itsensä pyytämättä. ((Halusit kuitenkin tietää)), hän sanoi ja hymyili hampaat näkyen. ((Sinä olet varmaankin Merina)).
En ollut yllättynyt vaikka lohikäärme tiesikin nimeni, tänään kun oli sattunut niin paljon kaikenlaista kummallista, joten päädyin vain nyökkäämään päätäni ja sanomaan "niin olen".
((Teitkö sinä muuten sen jääkuvun?)) Junnu kysyi silmimmähden uteliaana. Menin hämilleni. Minkä ihmeen jääkuvun? Yritin muistella, mutta muistin vain ne taistelevat ihmiset tallin pihalla, ja sitten.. tyhjää. Pelkkää mustaa tyhjyyttä siihen asti kun heräsin Junnun selästä.
"En, en tehnyt. Mutta jos suot anteeksi niin minun olisi nytten mentävä" sanoin ja vilkutin Junnulle pikaiset heipat hänen jäädessä katselemaan mietteliään näköisenä perääni.

Saavuin tallille, pihalla oli autiota. Koputin varovasti tallin oveen. Ei vastausta. Odotin hetkisen, ja sitten hitaasti avasin tallin oven, ja irvistin oven päästäessä ikävän, narahtavan äänen, joka otti korviini.
Kurkistin ovesta sisään. Eteeni kantautui pitkä käytävä, ja saatoin haistaa lannan hajun. Kuulin monia eri eläinten ääniä, ja uteliaana hipsin ovesta sisään, ja suljin sen perässäni.

Tipsuttein pitkin käytäviä ja kääntelin jatkuvasti päätäni, yrittäen painaa verkkokalvoilleni kaiken sen mitä näin. Toivoin että minulla olisi ollut useampi pari silmiä, silloin se kun olisi ollut huomattavasti helpompaa.
Pysähdyin matkan varrella monesti jutustelemaan eri tarueläinten kanssa, kunnes vihdoin seisoin oven edessä, jossa luki: Julian toimisto; paikka, jone Lady oli neuvonut minua menemään. Vedin syvään henkeä, suljin silmäni ja koputin kevyesti oveen.
"sisään" -sanan kuultuani avasin oven, astuin sisälle huoneeseen ja suljin oven hiljaa perässäni.

Toimistöpöydän takana istui nuorehkon oloinen tyttö blondeilla hiuksilla ja eripari -silmillä. Mutta ei se ollut kummallisints hänessä, ei suinkaan. Huomioni kun kiinnittyi tytön selästä lähteviin valtaviin, mustiin siipiin, joiden sulkien kärjet näyttivät niin teräviltä että voisivat halkoa puiden runkoja. Värähdin tahtomattani ajatuksesta ja koitin sysätä sen pois mielestäni.
Tyttö -luultavasti Julia- oli todella keskittynyt joihinkin papereihin, hän selasi pergamenttirullia otsa rypyssä ja suu tiukkana viivana. Katselin hetken hänen touhujaan, kunnes minusta alkoi tuntua sille ettei hän edes muistanut minun olevan siellä, jolloin yskähdin läsnäoloni merkiksi.
Julia nosti katseensa papereistaan ja vilkaisi minua kulmiensa alta.
"Ja kukas sinä mahdat oikein olla?" hän kysyi samalla kun järjesteli papereitaan, jotka olivat hujan hajan pöydällä. Julia -niminen tyttö tyrkkäsi vahingossa huolimattomuuttaan mustepullon nurin, ja päästi suustaan liudan sadatteluja. Olin kuin en olisi kuulevinaankaan.
Julia siivosi musteet ja sen tuhrimat paperit pois, kunnes pöytä oli jälleen siisti. 

Välillämme vallitsi syvä hiljaisuus, tuijotimme vain toinen toistamme, mikä oli melko kiusallista kun näin jälkikäteen ajattelee. Pian kuitenkin tajusin Julian odottavan yhä vastaustani. 
Selvensin kurkkuani, pölyinen huoneilma kun oli saanut sen kuivahkoksi ja aloin sitten puhumaan. "Tuota, olen Merina. Merina Myrskytuuli", sanoin ja lisäsin "mutta voit kutsua minua ihan vain Meriksi". Puraisin kieltäni. Miksi minä oikein meninkään lörpöttelemään sillä lailla? Ihan varmasti pelkkä etu- ja sukunimi olisivat riittäneet.
Juliaa se ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan. Katselin miten hän lensi ilmassa mustilla korpinsiivillään ja puhdisti pölyjä kattolampusta. Hän soi pikaisen katsahduksen minuun töidensä lomasta.
"Jahas, mahdat olla uusi." Se ei ollut kysymys, vaan toteamus, joten jätin vastaamatta.

Julia laskeutui narahtaen vanhoille lattialaudoille jotka valittivat saatuaan painoa yllensä, ja käveli pöytänsä luokse. Hän avasi yhden lukuisista laatikoista, ja kaivoi sieltä avainnipun sekä jonkin nahkaisen, kilisevän pussukan. Julia askelsi luokseni ja ojensi ne minulle. Otin ne hämmentyneenä vastaan.
"Siinä ovat aloitusrahasi sekä avainnippu", Julia selitti. "Avaimet ovat kaikkiin tällä hetkillä tyhjillään oleviin taloihin, joissa ei juuri nyt asu ketään. Valitse taloista semmoinen kuin minkä haluat ja palauta loput sitten minulle."
Nyökkäsin, ja hetken hämmentävän hiljaisuuden jälkeen sanoin Julialle heipat ja lähdin huoneesta.

Löysin kivan mökin läheltä merta, se oli niin lähellä sitä että sieltä saattoi nähdä merelle. Maaperä oli kallioista ja maassa kasvoi kanervaa, mustikanvarpuja sekä mäntyjä ja kuusia. 
Itse mökki ei ollut mikään kovinkaan iso, mutta sitäkin viihtyisämpi. Se oli selvästikin tarkoitettu yhdelle hengelle, mikä sopo minulle mainiosti. Talo oli hyvin siisti ja raikas, ylimääräistä tarpeetonta roinaa ei juurikaan ollut, ja kaikki tavarat olivat kaapeissa poissa katseilta. Kokonaisilmeeltään mökki oli hyvin viihtyisä. Siellä oli jopa oma saunakin! (tosin puukäyttöinen mutta ei se minua haitannut)

Valitsin sen talon ja kävin sitten palauttamassa Julialle avaimet. Hän oli niin keskittynyt johonkin kirjaan ettei edes huomannut tuloani, joten en häirinnyt häntä sen enempää; jätin vain avainnipun pöydälle ja hipsin sitten tieheni.

Norkoilin tallinkäytävällä seuraten tarueläinten tekemisiä. Jotkut ruokailivat, jotkut nukkuivat, jotkut muuten vain olivat ja makoilivat. Nojailin seinää vasten laskeskellen vastapäisen seinän tiiliä, kun joku alkoi yhtäkkiä puhua minulle.
((Hei sinä siellä!)) Kuulin jonkun sanovan, ja hätkähdin. Pälyilin epäluuloisena ympärilleni, enkä aluksi löytänyt äänenlähdettä, kunnes karsinasta pilkisti hyvinkin tuttu lohikäärmeen pää.
"Junnu!" Kiljahdin ja juoksin lohikäärmeen luokse. 
((Oliko ikävä?)) Hän kysyi ja virnisti itsehyväisesti. Kyllähän minulla oli ollut, sillä en tuntenut Junnun, Ladyn, Aquan ja Rosen lisäksi ketään täältä, jos Juliaa ei lasketa. Mutta sitä minä en hänelle ikinä myöntäisi. En vaikka joutuisin syömään paitani.
Virnistin takaisin ja avasin karsinan oven, Junnun perääntyessä tehden minulle tilaa. 
((No, löysitkö mieluisen talon?)) Hän kysyi, enkä jaksanut yllättyä siitä, että hän tiesi asiasta.
"Löysinhän minä", vastasin ja katselin ympärilleni karsinassa.
((Onko kaikki hyvin? Vaikutat jotenkin... alakuloiselta.))
Ja niin kerroin Junnulle sen, miten en tuntenut hänen, Julian ja muutaman hippokampuksen lisäksi juuri ketään sieltä, ja miten yksinäiseksi tunsin siksi itseni. Junnu kuunteli tarkkaavaisesti, ja ainakin hän vaikutti ymmärtävän.
((Odotas hetki)), hän sanoi ja katosi jonnekin, jättäen minut hölmistyneenä yksin karsinaan. Kuului kolistelua, ja pian hän palasi satula suussaan. Ei kai hän vain kuvittele että lentäisin hänellä uudestaan?
((Voisin esitellä sinulle paikkoja ja tuttaviani)), Junnu sanoi ja päästi jonkun naurahduksen tapaisen huomatessaan kauhistuneen ilmeeni. Sisuskaluni tuntuivat suorastaan jäätyvän, ja ja nielaisin. "Hyvä on", sanoin ääni heikkona. Junnu näytti riemastuneelta.


( Päivitetty: 05.01.2016 21:14 )

 - Merina | Kommentoi



Luku 2-Unentuntuista, vaikkakin totta
23.12.2015 22:51 | Merina

Saapuminen Paradisokseen

Mahastani sieppasi, tunsin miten jalkani nousivat ilmaan ja miten lensin ilman halki ennen paiskautumistani maahan. Irvistin tuntiessani miten kehoni meni haavoille. Tunsin lämmin ja tahmea nesteen valuvan otsaani pitkin.
 Nousin kontalleni ja tunsin oksennuksen karvaan maun suussani, ja ennen kuin ehdin estääkään niin oksensin ulos kaiken sen mitä olin tänä päivänä pistänyt suuhuni.
Oloni ei ollut mikään maan mainio, olin voinut paremminkin, mutten silti aikonut valittaakaan. Haparoiden nousin ensin istumaan, sitten varovasti seisomaan. 
Näkökenttäni keikkui, se vilkkui eri väreissä ja korvissani humisi. Lähdin kävelemään, näyttäen aivan humalaiselta, niin paljon huojuin. Jos joku olisi tullut juuri nyt minua vastaan niin hän olisi varmasti luullut että olisin ottanut jotakin vahvempaa. 

Pysähdyin kuullessani edestäni pärskähdyksen. Kohotin katseeni, en aluksi saanut kuvasta selvää kun se heilui niin paljon, näin kaiken kahtena mutta pian kuvajaiset liittyivät yhteen ja näin kaiken selvemmin. Huomasin tuijottavani kiukkuisen hevosen silmiin.  -Tai no hevosen, mutta sen otsassa oli sarvi.
Räpyttelin silmiäni kuin mikäkin tolvana, olin lievästi ilmaistuna hämilläni. Hain mielestäni sitä tarueläintä kuvaavaa sanaa. Yksi.. sarvi.. yksi.. sarvinen.. Yksisarvinen?
Mieleni kirkastui, koin jonkinlaisen valaistumisen kokemuksen. 
Näin taas selvästi, ja kykenin vain tuijottamaan hurjistuneen taruolennon vihaisiin silmiin. Kunnes muistin, ettei hevosten silmiä saisi jäädä tuijottamaan.
Yksisarvinen hirnahti pillastuneen kuuloisena, nousi takajaloilleen ja heilutti etujalkojaan ilmassa. Pyllähdin maahan ja lähdin perääntymään säikähtäneenä,irvistiäen tuntiessani miten hiekanjyväset raapivat avohaavojani. Hevonen kun on kuitenkin sen verran iso ja painava eläin, että jos se astuisi päälleni niin olisin mennyttä.
Yksisarvinen laskeutui tömähtäen maahan, hirnaisi, kuopi maata ja lähti sitten juoksemaan metsän siimekseen. Jäin tuijottamaan sen perään silmät suurina, kunnes se katosi varjoihin, miettien että mitä hittoa juuri oikeastaan tapahtui.
Oliko kenties aamuteeheni mennyt jotai ylimääräistä, jotain semmoista, jonka ei kuuluisi olla siellä? Vai olinko lyönyt niin pahasti pääni, että näin näkyjä? Sillä eihän yksisarvisia pitäisi olla olemassa, ei muualla kuin unissa ja saduissa..

Vielä noustessanikin olin aivan ymmällä päästäni. Puhdistin vaatteistani enimmät liat pois ja lähdin sitten jatkamaan matkaani polkua pitkin.
Sora rapisi jalkojeni alla, ja auringon keltaiset valonsäikeet siivilöityivät puiden lehmusten läpi. Ilmassa leijui pölyä, se näytti kimaltelevan. Saatoin kuulla lintujen laulua ja haistaa metsän tuoksuja: mäntyä, kuusta, koivua, sammalta, ruohoa, multaa.. Kasvien lehdillä olevat kastehelmet kimaltelivat kuin timantit. Metsä oli täynnä elämää. Ilmakin oli lämmin, ei semmoinen tukahduttavan lämmin, vain juuri sopiva. 
Pieni tuulenvire hulmutti hiuksiani kävellessäni polulla. Polku alkoi kaartua, ja pian puut alkoivatkin harventua, kunnes eteeni avautui metsäaukeama.

Mä oon siel, missä kukaan muu ei oo ikinä käynytkään
mä nään asioita mitä kukaan ei oo nähnytkään
tänäänt odellisuus on liian masentavaa
mä jään tähän maailmaan koska tääl on kaikki parempaa

Haukoin henkeäni ihastuksesta. Maassa kasvoi pitkää vihreää ruohoa ja kukkasia, ja aukeaman keskellä oli valtava sininen lampi, joka säihkyi auringon valosta. Järvessä uiskenteli ja ruohikolla laidunsi varmaan satoja olentoja, jotka olivat muuten hevosmaisia, mutta niillä oli suomut ja takajalkojen sijalla pyrstö. Näky oli jotain niin taianomaista. Enää en välittänyt vaikka tämä olisikin ollut unta. Jos tämä on niin en haluaisi herätä ikinä. 

Hee-e-ei, älä herätä mua unesta
Mä huudan hee-e-ei tai mä en pääse sinne uudestaan
Hee-e-ei, älä herätä mua unesta
Mä huudan hee-e-ei tai mä en pääse sinne uudestaan
Hee-e-ei, älä herätä mua unesta
Hee-e-i
hee-e-ei
(heei)

Olisin voinut jäädä katselemaan näkymää ikiajoiksi, ja niin olisin varmastikin jäänytkin, jollei minua olisi keskeytetty.
Kuulin kröhöm -tyyppisen pärskähdyksen takaaltani, ja kääntyessäni näin yhden niistä hevoskalaolennoista katselevan minua kiukkuisen näköisesti. Nielaisin kuuluvasti, tuon olennon partaveitsen terävässä katseessa ja mustissa koppakuoriaisen silmissä oli vain jotakin sellaista, mikä sai minut tuntemaan itseni hermostuneeksi, ikäänkuin en saisi, tai vähintäänkin kuin minun ei kuuluisi olla siellä.
((Mitä sinä täällä teet?)) Olento kysyi vihaisen kuuloisena. Panin merkille, että sen korvat olivat luimussa. Oijoi, olenko mennyt tekemään jotain mitä ei saisi tehdä?
((Oletko sinä valoisalta vai pimeältä puolelta? En ole nähnyt sinua aiemmin)) Panin merkille, että se puhui, vaikkei sen suu liikkunut laisinkaan. Eihän eläimien edes pitäisi puhua?
((No aiotko sinä vastata?)) Säpsähdin. Olio katseli minua epäluuloisen näköisenä, aivankuin olisin aikeissa nirhata jonkun.
"Ööh, tuota, anteeksi. Olen Meri. Merina Myrskytuuli", lisäsin vaivaantuneena. En oikein tiennyt miten minun pitäisi olla.
((Ai, olet siis uusi)) Olento sanoi näyttäen siltä että olisi leppynyt hieman; ainakaan sen korvat eivät enää olleet luimussa. Tyydyin nyökkäämään epävarmana.
Hetken hissuksiin oltuamme päätin murtaa jään väliltämme ja katkaista pitkään kestäneen hiljaisuuden.
"Ööh, tuota, mikä sinä sitten oikein olet?" Kysyin ja puraisin kieltäni. Mitä sammakoita oikein meninkään suustani päästelemään! Olento  luimisti korviaan ilmiselvästi loukkaantuneena. Olisin halunnut vajota maan alle häpeästä.
((Kuka olet olisi kylläkin ollut kohteliaampi)), olento huomautti äänellä joka toi mieleen viiltävän terävän jääsateen. Tunsin punan kohoavan poskilleni.
((Mutta minulla on ihan nimikin. Olen The Last Legend, mutta Ladyksi minua kutsutaan. Olen hippokampi)), Lady sanoi arvokkaan kuuloisesti. Tyydyin katselemaan Ladya silmät sädehtien.

Lady esitteli minut muille hippokampeille (Rose, jonka harjassa kasvoi ruusuja, Lumme jonka harjassa kasvoi lumpeenkukkia ja -lehtiä ja Aqua, joka oli vedensininen poni) ja kertoili minulle paljon kaikenlaista paradisoksesta ja pimeästä puolesta sekä siitä, miten me aina säännöllisin väliajoin joudumme taistelemaan pimeää puolta vastaan. Minua ajatus kauhistutti, vaikka Lady ei erityisemmin kertonutkaan pimeänolennoista, niin saatoin vain kuvitella miten kamalia he olivat. Myös ajatus siitä että joutuisin tappamaan hirvitti minua suuresti. Lady taisi huomata pelokkuuteni, sillä hän vaihtoi jutustelun vähän kevyemmille raiteille. Myöhemmin pääsin jopa ratsastamaan Ladylla, se oli hurjan hauskaa!
Kävelin nyt taas polulla, viimeksi olin kääntynyt vasemmalle, tällä kertaa jatkoin eteenpäin. Sille polulle missä puut olivat kuolleita Lady varoitti minua menemästä, sillä kuulemma se johtaisi pimeälle puolelle. Tunsin vatsassani möykyn. Oppisinko koskaan käyttämään mitään asetta? Osaisinko minä edes taistella? Entä jos olen aivan surkea? Entä jos kuolenkin heti ensimmäisessä taistossani? Lady oli myös kertonut, että useilla, ei läheskään kaikilla, oli jokin maaginen erityisvoima tai -kyky. Kuulemma kaikki osaavat käyttää taikuutta jos vain harjoittelevat, mutta erityiskyky on jokaisen erityinen voima, asia, missä he ovat erityisen hyviä, mitä he osaavat jo alusta alkaen. Entä jos minulla ei olekaan semmoista, eikä koskaan tulekaan? Entä jos en koskaan opi käyttämään taikuutta tai taistelemaan? Jos kuolenkin jo aivan nuorena, ennen kuin olen edes kunnolla ehtinyt elääkään?
Äh, tämä on ihan tyhmää, ajattelin ja ravistelin päästäni pois moiset ajatukset. Enhän minä sitä voi etukäteen tietää. Turha murehtia semmoisia asioita joille ei voi itse mitään, joihin ei voi vaikuttaa.

Pian huomasin metsän loppuneen, olin saapunut jonkinsortin kylälle. Maata peitti mukulakivetys, ja talot olivat todella vanhanaikaisen näköisiä. Kadulla oli paljon vilskettä ja vilinää. Lady oli vinkannut että minun pitäisi etsiä talli, tunnistaisin sen kuulemma kyllä, ja sieltä Julian toimisto. Minun pitäisi kuulemma pyytää joltain Julia nimiseltä tyypiltä avaimet asuntoon ja aloitusrahani.
Katselin neuvottona ympärilleni, kaikkialla oli samanäköistä. Pastellinvärisiä taloja ja ahtaita kujia. Sekä ihmisiä. Paljon ihmisiä. 
Olin aivan pyörällä päästäni kun lähdin kävelemään yhtä katua pitkin. Pälyilin koko ajan ympärilleni, koittaen painaa verkkokalvoilleni kaiken mitä näin. Näytin varmaan todella kummalliselta, verinen tyttö sinisillä hiuksilla joka katselee koko ajan ympärilleen. Hymähdin tahtomattanikin mielikuvalle.

Olin viimein saapunut jollekin valtavalle rakennukselle, joka minusta näytti ainakin aivan tallilta. Olin jo kävelemässä sinne, kun yhtäkkiä seisahduin niille sijoilleni äkätessäni jotain eriskummallista, ja pokerinaamani petti tänään ensimmäisen kerran todenteolla. Minusta ehkä n.7 metrin päässä oli 3 ihmistä, yksi, joka kietoi juuria kahden muun ympärille. Tarkkailin tilannetta ihmeissäni. Poika huitoi jollain miekalla juuret poikki, ja hyökkäsi tyttö vierellään toista, säikähtäneen näköistä tyttöä kohti.

En tiedä, mitä tapahtui. En enään en kyennyt ajattelemaan selkeästi, oikeastaan en ajatellut ollenkaan, päässäni humisi vain silkka tyhjyys. Suljin silmäni, ja asetin käteni otsalleni. Tästä eteenpäin minulla ei ollut hajuakaan, mitä oikein yritin. Kun avasin silmäni, ne olivat kirkkaan siniset ja jotenkin lasittuneet. Aloin mumista jotain vierasta, itselleni tuntematonta kieltä, samalla kun liikutin käsiäni. Kaikki vesi tiivistiyi. Maasta pohjavedet nousivat, ja ilmasta sekä kasvien päältä oleva vesihöyry tiivisty vedeksi, ja ympäröi ne kaksi hämmentyneen näköistä tyttöä ja poikaa, jotka olivat hyökkäämässä jonkin punapään kimppuun. Sillä sekunnilla vesi jäätyi valtavaksi, paksuksi kupoliksi heidän ympärilleen.
Minua alkoi heikottaa, räpäytin muutaman kerran silmiäni, jotka olivat muuttuneet taas tavallisen näköisiksi, ja rojahdin tajuttomana maahan.

Biisi: Mikael gabriel - älä herätä mua unesta


( Päivitetty: 29.12.2015 21:10 )

 - Merina | Kommentoi



Luku 1 - Taru on totuutta ihmeellisempää
06.09.2015 19:56 | Merina

Katsaus koulumaailmaan

Luokassa kaikki opiskelivat, paitsi Merina, tarinamme päähenkilö. Hän vain istui paikallaan käsiinsä nojaten ja katseli ikkunasta ulos oksalla istuvaa lintua.

"Merina! Montako kertaa olen sanonut sinulle, että sinun pitää keskittyä opiskeluun haaveilun sijaan" Kuului karjahdus joka säikähdytti Merinan niin pahasti, että hän oikein säpsähti. Opettaja napautti äkkinäisesti karttakepillä häntä sormille, ja Merina irvisti kivusta.
"Anteeksi, opettaja. En vain voi sille mitään että ajatukseni lähtevät aina välillä harhailemaan", sanoi Merina katuvalla äänensävyllä. Se ei opettajalle kuitenkaan riittänyt.

Opettaja pudisteli päätään turhautuneena ja huokaisi syvään, kunnes jatkoi matkaansa pulpetilleen.

Eihän Merina huono opiskelija ollut, ei suinkaan, aina hän vai ei oikein jaksanut keskittyä. Merina oli itseasiassa jopa parempi oppilas kuin mitä monet muut hänen luokaltaan, ainakin jos numeroihin oli katsominen, vaikka Merina saattoikin välillä istua ajatuksissaan minuuttitolkulla tai unohtua piirtelemään vihkonsa laitaan.

"Niin just, Vege!" Takarivin poika ilkkui, ja hänen vierustoverinsa irvisteli Merinalle. Ja juuri kun Merina oli kuvitellut pääsevänsä vähällä.
"Tuhannennen ja yhdennen kerran, en ole vege. Vegetaristit eivät syö laisinkaan eläinkunnan tuotteita, minä syön kyllä kalaa, kananmunia ja maitoa", Merina selitti hyvin kyllästyneen kuuloisella äänellä.
"Ei kiinnosta, Vege!" Tällä kertaa toinen pojista huusi. 
"Niin just! Meille oot aina Vege! Joten turha yrittää!"

Merina huokaisi syvään ja kääntyi takaisin matikantehtäviensä puoleen; minkäs sitä idiooteille mahtaa. Merina kuuli miten pojat hihittelivät hänen selkänsä takaa ja tunsi miten he heittelivät häntä kuminpalasilla, mutta hän teeskenteli kuin ei huomaisikaan; ei olisi hyvä nostaa numeroa. Opettaja olisi kuitenkin aina poikien puolella, se oli nähty monet kerrat.

Merina ei voinut mitenkään tajuta, miten matikka oli joillekin vaikeaa. Hänhän juuri rakasti geometriaa ja pinta-alojen laskemista! Se oli vain jotain niin loogista. Oli selkeät säännöt, kaavat, joita piti noudattaa onnistuakseen. Silti Merina tiesi, että matikka ei ollut kaikille suinkaan yhtä helppoa kuin mitä se oli hänelle; monet hänen luokkalaiset olivat suorastaan pulassa matikan suhteen.

Merina laski ahkerasti joitakin laskuja, kunnes kevyt "psssssst" äännähdys katkaisi hänen ajatuksensa. Merina katsahti äänen suuntaan kysyvällä ilmeellä.

Se oli Veera, yksi Merinan harvoista kavereista, jos nyt niin voisi sanoa. Eiväthän he olleet missään tekemisissä välitunneilla eivätkä koulun jälkeen eivätkä he juurikaan edes puhuneet toisilleen, mutta silti he auttoivat toisiaan aina kun pystyivät. Veera auttoi Merinaa kielissä, hän kun oli ihan onneton niissä, ja Merina häntä sitten kaikessa muussa missä hän tarvitsi apua.

Merina tiesi jo mitä Veera halajasi; hänen vihkoaan. Vähin äänin hän ojensi sen Veeralle, ja vilkaisi samalla, ettei opettaja vain juuri sillä hetkellä tarkkaillut heitä. Veera otti vihkon vastaan ja kääntyi ympäri omalle puolelleen. Sillä aikaa kun Merina odotteli, että Veera saisi tehtävänsä tarkastettua ja vihkon palautettua, pyöritteli Merina peukaloitaan, vispasi jalkaansa ja katseli ikkunasta ulos. Lintu oli jo lähtenyt, ikävä kyllä, mutta ainakin sentään aurinko edes paistoi. Merina sulki silmänsä nauttien auringon lämmöstä.

Lopulta Veera sai tehtävänsä palautettua. Merinalla oli aikaa vielä yllinkyllin, ja hän oli saanut jo kaikki laskunsa laskettua, joten hän piirteli vihkonsa sivulle itseään viihdyttääkseen.

"Metsässä luonnonkansa,
Lauleskelee laulujansa,
Kasveiksi tai eläimiksi naamioituvat,
Piilossa kasvien naureskelevat"

Merina runoili vihkon keskelle. Hän oli koristellut koko sivun erilaisilla haltijaolennoilla, joista jotkut muistuttivat selvästikin jotain kasvia, jotkut eläintä, jotkut taas olivat pelkkiä haltijoita.

"Noniin, oppilaat! Nyt on ruoka-aika", opettajan ääni kuulutti ja Merina keskeytti piirtämisen. Oppilaat nousivat pulpeteiltaan, Merinakin nousi mutta vahingossa tönäisi pulpettiaan hieman niin että se osui toista oppilasta päin, kömpelys kun oli. Kyseinen oppilas heitti Merinaan vihaisen mulkaisun.
"Anteeksi", Merina piipitti, mutta jota kukaan tuskin edes siinä kaikessa hälinässä kuuli.

Opettaja kehotti oppilaitaan menemään jonoon, ja he tottelivat. Pian jono olikin jo kasassa, ja he kävelivät yhdessä ruokalaan. Merinan pari töni häntä ja hänen takana olevat oppilaat kävelivät tahalleen hänen kantapäilleen. Merina puri huultaan jottei hermostuisi heille.

He saapuivat ruokalaan, ja kun ensimmäiset menivät ottamaan ruokaa, häipyi opettaja opettajanhuoneeseen vaikka hänen olisi pitänyt vahtia heidän syömistään. Merinan takana olevat oppilaat ohittelivat häntä jonossa, ja pian hän sai huomata olevansa jonossa viimeisenä.

Lopulta Merinakin pääsi hakemaan itselleen ruokaa. Ruoat otettuaan hän käveli tarjoitin kädessään luokkalaistensa luokse samaan pöytään istumaan, mutta yllättäen kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki nousivat ja vaihtoivat pöytää, vaikka kaikkien pitäisi syödä samassa pöydässä eikä ketään saisi jättää yksin. Merina kohautti kummissaan olkapäitään, mutta kävi sitten ruokansa kimppuun; sillä mikäs siinä, yksinhän oli paljon mukavampi syödä. Eipähän tarvinnut kestää lapsellisia ja mölyäviä luokkakavereita.

Saatuaan ruokansa syödyksi Merina ja muut oppilaat siirtyivät naulakoille, laittoivat kengät jalkaan ja siirtyivät välitunnille. Merinalla ei ollut kenkiä, hänen edellisensä olivat kuluneet puhki ja sen vuoksi hän joutui ainakin toistaiseksi kulkemaan paljain jaloin, kunnes orpokoti saisi kerättyä rahaa uusiin. Merina toivoi että saisi kelvolliset kengät talveksi; ei olisi kiva kävellä puolimetrisessä hangessa paljasjaloin. Kylmettymiähän ja kuolioitahan hän siitä saisi. Sitäpaitsi, Merina tykkäsi kävellä paljain jaloin. Hän koki että siten hän pääsi lähemmäs luontoa.

Merina nojasi seinään ja katseli, kun muut oppilaat pelasivat jalkapalloa. Hänestä muiden oppilaiden pelailua oli kiva katsoa. Hän vihasi joukkuepelejä, koska kukaan ei koskaan halunnut olla hänen parinsa niissä. Tiedä sitten johtuiko se yksinkertaisesti siitä että hän oli niissä huono, vai siitä että muut eivät pitäneet hänestä. Ota siitä sitten selvää. Mieluummin hän pysytteli vain sivussa ja tarkkaili kun muut pelasivat; kentällä hän olisi vain hyödytön ja muille taakaksi.

"Oon yksinäisempi ku susi ilman laumaa"

Merinan katse karkasi taivaalle. Siellä hän katseli pilviä. Hassua, miten monet pilvet näyttävät esittävän jotakin, Merina mietti ajatuksissaan. Tuokin on ihan selvä hevonen, jolla on ritari selässään, tuo toinen pitkä ja kapea pilvi on ihan selvästi jättiläiskäärme, kenties jopa hirmuinen lohikäärme. Heti Merina oli jo keksimässä tarinaa, miten Prinssi Uljaan piti pelastaa Hirmuiselta Lohikäärmeeltä hänen kaappaamansa prinsessa. Tehtävä ei olisi helppo, sillä lohikäärme liikkui todella nopeasti, sen suomut olivat kuin teräksestä taotut, sen hampaat olivat veitsenterävät ja se sylki happoa. Mutta prinssi ei aikonut luovuttaa; olihan hänellä prinsessa pelastettavanaan. Lopulta prinssi sai Merikäärmeen tapettua ja prinsessan pelastettua. Prinssi ja prinsessa pitivät isot, valtavat häät, joihin he kutsuivat koko kuningaskunnan väen, ja elivät elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Merina huomasi silmäkulmassaan liikettä, ja käänsi päätään. Hän huomasi hymyilevän välituntivalvojan tulevan hänen luokseen. Ei taas, Merina ajatteli tuskastuneena. Miksei hän vain antaisi hänen olla?

"Mene pois
Juokse lujaa
Älä jää tähän pimeään loukkoon"

Hei Merina! Mitä kuuluu? Nätti ilma tänään, vai mitä?" Valvoja hölötti innoissaan, odottamatta edes vastausta. Merina pyöräytti silmiään ärsyyntyneenä, kuitenkin niin ettei valvoja nähnyt. Sehän olisi ollut huonokäytöksisistä, jos hän olisi niin valvojan nähden tehnyt. Eikä Merina missään nimessä halunnut olla töykeä, siitä hän piti kyllä huolen.

"Lähde vain
Ei tarvii selitellä
Sä kuulut noiden toisten joukkoon
"

Merina olisi mieluummin ollut yksin, mutta minkäs teet.

"Mieluummin olen yksinäinen susi ja erakko"

"Mikset sinä pelaa jalkapalloa muiden kanssa?" Valvoja kysyi, luoden kasvoilleen muka huolestuneen ilmeen. Silti Merina tiesi ettei valvojaa oikeasti kiinnostanut, kunhan vain tappoi aikaansa.

Mä en itke perääsi kun sä meet
Jos huomaat poskillani kyyneleet
Ne on siksi ettet poikennut toisista
Sisältä tyhjistä päältä suloisista

Kellot soivat, ja Merina oli salaa helpottunut. Hän luikki äkkiä muiden oppilaitten joukkoon oville suuntaavaan virtaan ennen kuin valvoja ehtisi kysyä häneltä enää mitään.

Merina jäi seisomaan luokan edustalle opettajaa odottamaan kuten muutkin, että aika kuluikin hitaasti. 

Korkokenkien kopse kantautui ilmoille, ja pian nurkan takaa astui opettaja monistekimppuineen. Hän avasi oven avaimella, ja Merina ja muut lapset menivät sitten yhdessä luokkaan.

Kemian tunti oli juuri alkanut. Merina istahti pulpetilleen, otti repusta kirjansa, vihkonsa ja penaalinsa, ja avasi sivun tänään käsiteltävän kappaleen kohdalta.

Merina oli periaatteessa nukkunut vain koko tunnin. Alkutunnista hän oli kyllä kuunnellut mutta kun huomasi että he käsittelivät sitä asiaa mitä hän oli orpokodissa pikaisesti vilkaissut, tajusi Merina että osasi jo ne asiat ja kuunteleminen oli siis ihan turhaa. Jotenpa hän päätti ottaa rennosti ja antoi silmäluomiensa lepsua kiinni, kuunnellen opettajan soljuvaa puhetta.

Tunnin loputtua kaikki pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja valuivat luokasta ulos.

"Kato, tuolla se alien menee", Merina kuuli hyvin tutun kuuloisen äänen kuiskuttavan.
"Hei, marsilainen!" joku huusi, mutta Merina ei jaksanut välittää. Hän käveli käytävää pitkin ovelle, avasi sen ja astahti ulos raittiiseen kesäilmaan. Merina vetäisi syvään henkeä ja nautti auringon lämmöstä jokaisella solullaan, talvi kun oli ihan liian pitkä ja kylmä vuodenaika.

Merina häipyi koulun pihalta metsäpolulle. Hän käveli viileän varjoista hiekkapolkua pitkin, ja veti metsän tuoksua henkeensä. Kävellessään Merina kuunteli lintujen laulua, ja se sai hänet väkisinkin hyvälle tuulelle.

Metsä loppui ja vaihtui peltomaisemaksi. Yhtäkkiä Merina pysähtyi kuin seinään, ja seisoi vain paikallaa tuumaten jotakin. Sitten hän käveli ojanpientareelle ja poimi niittykukkia. Niistä hän teki kukkaseppeleen, ja käveli takaisin metsään erään tutun kannon luokse.

Kop kop kop, Merina koputti kantoa.

"En kai häiritse?" Merina kysyi, ja kun vastausta ei näyttänyt tulevan hän jatkoi: "Minä toin teille lahjan", hän sanoi ja laski seppeleen kannon juurelle, jonka kyljessä oli reikä. Merina uskoi että siellä asui haltijoita, ja kävi aina välillä ihan vain katselemassa kantoa.

Merina laski repun selästään, avasi vetoketjun ja laittoi käden sinne selvästikin etsien sieltä jotakin. Pian hän löysikin etsimänsä ja veti esiin paperisen pussin. Sieltä hän kaatoi pussin sisällön kämmenelleen; maapähkinöitä. Hän laski ne kannon eteen ja hymyili.

"Pitäkää hauska päivä! En häiritse teitä tämän enempää", Merina sanoi hymyssä suin ja läksi pois. Hän palasi niitylle, ja käveli sitä vähän matkaa saapuen vihdoin määränpäähänsä orpokodille.

Kyllä, Merina oli orpo, hänellä ei siis ollut vanhempia eikä ollut koskaan ollutkaan. Orpokodin hoitajat olivat kertoneet, että he olivat löytäneet hänet läheisen meren rannalta, matalasta rantavesikosta yksin ja hylättynä.

Kenelläkään, edes Merinalla itsellään ei ollut aavistustakaan, miten hän oikein oli sinne päätynyt. Hänellä ei ollut ainuttakaan muistikuvaa, ja oli turhauttavaa sanoa moneen kertaan ettei hän oikeasti tiennyt miten oli sinne päätynyt, kun jotkut yrittivät saada sitä väkisin hänestä irti.

Merina huokaisi ja asteli portaita ylös katoksen alle, ja sieltä ovelle. Merina painoi ovikelloa ja odotteli hetkisen, että joku tulisi avaamaan oven.

Ripakat askeleet kantautuivat oven takaa, ja pian ovi avautuikin. Sen takaa paljastui kiukkuisen näköinen hoitaja.
"Merina Myrskytuuli, koulu loppui kahdelta, ja kello on jo varttia vaille kolme. Matkaan ei mene kuin viisitoista minuuttia, missä ihmeessä olet oikein viipynyt? Ja vaatteesi, ne ovat ihan likaiset!"
Merina ei jaksanut vastata, vaan hän käveli vain sisään, hoitajan sulkien huokaisten oven.
"Välipala on valmista, mene syömään", hän sanoi halveksivan kuuloisesti. "Mutta sitä ennen peset kyllä jalkasi. Odota hetki, niin haen sinulle vadin."

Merina odotteli hetken. Hoitajan saavuttua vesivadin kanssa hän astahti siihen ja pesi jalkansa, ja sen jälkeen kuivasi ne pyyhkeellä. Sitten hän lähti syömään.

Ruoaksi oli leipää ja keittoa. Merinan ei kuitenkaan ollut nälkä, sillä hän oli syönyt jo koulussa ihan riittävästi. Merina vilkaisi olkiensa yli näkyisikö hoitajia, ja kun niitä ei näkynyt sulloi Merina muutaman leivän taskuunsa.

Merina käveli rappusia pitkin yläkertaan huoneeseensa. Siellä hän laski reppunsa sängylleen, ja hänen katseensa viivähti sängyn päällä lepäävässä kirjassa. Joku toinen kerta, Merina mietti. Hänellä kun oli nyt muita suunnitelmia. Merina jätti reppunsa sängylleen, otti piirustuslehtiön ja kynät mukaansa ja häipyi sitten huoneestaan.
"Menen ulos", hän huikkasi hoitajille. Ei vastausta. Merina ei ollut yllättynyt.

Merina avasi oven ja käveli ulos. Vähän matkaa käveltyään hän pysähtyi erään puun luokse, vilkaisi olkansa yli varmistaakseen ettei kukaan vain ollut seurannut häntä ja murensi sitten leivät pieniksi muruiksi lintulaudalle. Merinalla oli pari lintukaveria, joita hän aina välillä kävi ruokkimassa.

Sitten Merina jatkoi matkaansa. Hän käveli samaa reittiä takaisinpäin kun mitä hän oli kävellyt koululta tultaessaankin, mutta tällä kertaa metsäpolulla hän kääntyikin eräästä haarasta. Sitä hetkisen käveltyään hän saapui erään järven rannalle.

Merina istahti maahan ja avasi lehtiöstään uuden sivun järvimaisemaa luonnostellakseen.

Hän oli ehtinyt luonnostella kynällään jo joitakin vetoja ja piirustus oli hyvässä alussa, kun yhtäkkiä lehtiö repäistiin hänen kädestään. Merina säpsähti.

"Kappas, kukapas se täällä on? Itse hörökorva", Merina kuuli tutun äänen ilkkuvan. Hän kampesi itsensä nopeasti ylös ja puristi kämmenensä nyrkkiin kiukusta, muiden poikien höröttäessä.
"Mitä te minusta oikein haluatte? Antakaa se takaisin!" Merina vaati ja syöksähti lehtiön napatakseen, mutta poika, joka oli koko koplan pomo, teki väistöliikkeen. Merina yritti ottaa lehtiötä häneltä, mutta kaksi muuta poikaa tarttuivat häntä käsistä, tehden liikkumisen mahdottomaksi.
Poika vilkaisi piirrustusta ja virnisti. 
"Hyi kun ruma, kattokaa ny!" hän sanoi ja näytti sitä kavereilleen, jotka teeskentelivät oksentelevansa. 
"Tällähän voisi jopa heittää vesilintua", hän totesi, ja Merina oli avaamassa jo suutansa parkaisuun, kun poika teki kädellään heittoliikkeen. Lehtiö osui joutseneen joka rääkäisi kuuluvasti levittäen siipensä, lehtiön kadotessa pinnan alle.

Merina pidätteli kyyneliään.

"Hei nolis, anna meille sun viikkorahas", porukan pomo sanoi ja virnisti ivallisesti.
"Ei minulla ole", Merina sanoi ääni väristen.
"Vai ei muka ole? Kattokaa sen taskut", poika käskytti ja muut pojat tottelivat.
"Ei sillä oikeasti ole." 

Porukan pomo näytti miettiväiseltä. 
"No näin helpolla et kuitenkaan pääse, se on selvä", hän sanoi ja laski repun selästään. Sieltä hän kaivoi jonkinlaisen muovipullon.

"Pitäkää sitä paikoillaan", hän sanoi ja pojat tiukensivat otettaan. Merinan valtasi kauhu ja hän yritti pyristellä itseään irti, täysin turhaan.
"Mitä te oikein teette minulle?" Merina kysyi niin vakaalla äänellä kuin vain suinkin kykeni, mutta hänen äänensä takaa kuulsi silti kauhu. Porukan pomo virnisti toisella suupielellään.
"Värjätään sun tukkas uuteen uskoon. Sähän tykkäät sinisestä, vai mitä?"

Poika alkoi kaataa hänen hiuksiinsa jotakin mönjää, ja sotki sitä kumihansikkaat kädessä kaikkialle hiuksiin. 

Aine kirveli Merinan päässä inhottavan tuntuisesti. Merina joutui tekemään kaikkensa. jottei alkaisi itkemään; siihen hän ei alentuisi. Hän tiesi että se oli juuri sitä mitä pojat olisivat toivoneet, eikä hän halunnut suoda heille sitä iloa että hän alkaisi itkemään.
Ikuisuuden kuluttua poika vilkaisi rannekelloaan. "Noniin, voitte päästää sen, eiköhän se ole ehtinyt jo vaikuttaa", poika sanoi ja pojat päästivät iriti.

Mitä he oikein olivat tehneet hänelle? Merina mietti kääntyessään ympäri ja pinkaissessaan juoksuun. Hän ei katsonut yhtään eteensä ja oli kompastua juurikkoon, mutta sai itsensä pidettyä lopulta pystyssä ja jatkoi matkaansa.

Juostuaan tarpeeksi kauas heittäytyi Merina maahan makaamaan ja itkemään. Merina ei kerta kaikkiaan kyennyt tajuamaan, mitä pahaa hän oli oikein tehnyt pojille ansaitakseen tälläisen kohtelun? Oliko hän tosiaan niin kamala ihminen kuin mitä muut antoivat hänen ymmärtää?

Merina oli itkenyt jo kauan, kun yhtäkkiä kirkas valo täytti hänen näkökenttänsä. Merinan silmät siristyivät väkisinkin, ja hän menetti hetkeksi näkönsä, mutta sai sen pian kuitenkin takaisin.

Hänen eteensä oli ilmestynyt portti. Merina hieraisi silmiään epäuskosta; oliko hän syönyt jotakin sopimatonta?

Siellä se portti yhä kuitenkin oli. Merina kallisti päätään ihmeissään. Hän voisi vaikka vannoa, ettei se portti ollut aiemmin siinä. Hän oli käynyt täällä jo monet kerrat, eikä ollut koskaan aiemmin huomannut että siellä mitään porttia olisi ollut.

Merinan mielen kuitenkin valtasi uteliaisuus. Hän pyyhki kyyneleensä paitansa hihaan, ja varovasti lähestyi porttia.

Se oli hopeinen, todella vanhan näköinen portti, olihan se jo ruostunutkin. Merina katseli sitä hetken, ja sitten hetken mielijohteesta kosketti sitä.

Sen pinta tuntui kylmältä, kuin jää. Merina ei malttanut enää odottaa, vaan avasi portin ja astui sisään.
Juuri silloin kaikki muuttui utuiseksi, ja tuntui kuin maailma olisi ruvennut pyörimään. Merinan vatsassa heitti; hänestä tuntui että hän oksentaisi pian.

(Biisi: Mariska Yksinäinen susi)


( Päivitetty: 29.12.2015 21:07 )

 - Merina | Kommentit (3)Kommentoi


RSS

©2018 Merina Myrskytuuli -tarina - suntuubi.com